Kaukanakin lähellä - Tarinoita ja elämää rintasyövän kanssa
98
post-template-default,single,single-post,postid-98,single-format-standard,ajax_updown_fade,page_not_loaded,,qode_grid_1300,qode-theme-ver-9.2,wpb-js-composer js-comp-ver-4.11.2.1,vc_responsive

Kaukanakin lähellä

”Levinneen rintasyövän diagnoosi joulun aatonaattona 2009 oli melkoinen sokki. Kirjoitin työkavereilleni kirjeen ja jätin sen työpaikalle. Siivosin kaikki tavarani pois. Vasta keväällä oli voimia palata työpaikalle ja kohdata ihmiset.

Työkaverit eivät unohtaneet minua. Sain tekstiviestejä, kortteja ja kukkakimppuja. He välittivät minusta edelleen.

Sairastuminen lähensi minua myös perheeseen. Mies on nähnyt hoidot läheltä. Poikani asuu ulkomailla, ja hänen kanssaan olemme pitäneet yhteyttä Skypen ja puhelimen välityksellä.

Surutyötä olen tehnyt yksin ja yhdessä. Diagnoosin jälkeen itkin suihkussa surua ja masennusta. Se helpotti ja puhdisti. Otin myös puolisoa kaulasta kiinni ja sanoin, että nyt on vaikeaa, tarvitsen ”sylihoitoa”.

Ystävistä ovat säilyneet harvat ja valitut. Joillekin ystäville syöpäkroonikkoon suhtautuminen on ollut hankalaa, ja he ovat ottaneet etäisyyttä. Hyvän päivän tutut ovat jääneet.

Uusiakin ystäviä on löytynyt. Pojan kanssa etsimme heti diagnoosin saatuani netistä Rintasyöpäyhdistyksen vertaistukiryhmän ja liityin toimintaan. Pienellä paikkakunnalla en tuntenut ketään toista samassa tilanteessa, joten ryhmä on ollut korvaamattoman tärkeä. Olen voinut tuntea, etten olekaan yksin sairauden kanssa.

Kadehdin alkuun Turun ja Helsingin alueen yhdistysten tapaamisia. Sitten ehdotin tapaamista Oysin alueella. Pian tapaamme jo kolmatta kertaa. Kasvotusten tapaaminen on ollut merkityksellistä.

Syövän kanssa eläminen on vuoristorataa, jossa ajatuksilla on omat ylä- ja alamäkensä. Vertaisryhmästä olen saanut tukea epätoivon, toivon ja uskon käsittelyyn. Ryhmästä on saanut tietoa, tukea ja toivoa, huumoria unohtamatta.

Vertaisyhteisössä voi puhua myös kuolemanpelosta, jota ei mielellään käsittele puolison tai lasten kanssa. Keskustelua voi käydä nimettömänä. Tunne siitä, että muilla on samanlaisia ajatuksia, keventää oloa.

En ole luopunut unelmistani sairastuttuani. Olen haaveillut Italian Toscanasta ja koiranpennusta. Ensimmäinen unelma toteutui tänä syksynä. Lähdimme matkaan poikani, hänen tyttöystävänsä sekä kielitaitoisen tuttavapariskunnan kanssa. Matka osoitti minulle, että jaksan vielä. Se antoi paljon voimia.

Sairaudesta huolimatta elämme hyvää arkea. Vaikka hoidoista tulisi huonoja tuloksia, tutut ja turvalliset rutiinit auttavat jaksamaan. Läheisen rooli jaksamisessani on tärkeä. He pitävät toivoani yllä.”

Mirja Rajaniemi, Ylivieska

tarina-kaukanakin-lahella

”Olen voinut tuntea, etten olekaan yksin sairauden kanssa.”

 

 

 

Muut tarinat

 

  • ”Lääkärin sanat ovat jääneet kaikumaan korviini, niitä en unohda koskaan”, kuvailee Sirpa Ikävalko tilannetta, jolloin hän sai kuulla nuo elämän suuntaa jälleen muuttaneet sanat. Rintasyöpä oli uusinut ja ehtinyt salakavalasti levittää etäpesäkkeitä jo keuhkoihin asti. ”Aikaa oli kulunut vain kaksi vuotta siitä, kun minulle toivotettiin......